Kyllähän huonolle tulokselle pystyn selityksiä keksimään vaikka miten paljon. Ruodin niitä vaikka sitten jossain toisessa kirjoituksessa. Tulosliuskaa ne eivät kuitenkaan muuksi muuta. Positiivista on kuitenkin se, että en kaikesta huolimatta osaa olla ollenkaan pettynyt. Kokemus oli hieno ja elämys ikimuistoinen.
Kisa-aamuna klo 3.03 herättyäni löysin hotellin aamiaispöydästä maratoonarin näköisiä tyyppejä. Yksi heistä lupasi kyyditä minut lähtöpaikalle. Sain samalla tilaisuuden tutustua vähän lähemmin siihen, minkälaisia juoksijoita tämmöisessä kisassa liikkuu. Kyseessä oli puolimaratoonari, ehkä noin viisikymppinen Lily Ohiosta. Hän oli lentänyt Uuteen Englantiin kahta osakilpailua varten, sillä hänen tavoitteenaan on saada juostua 50 puolimaratonia 50 osavaltiossa. Rhode Island ja Connecticut vielä puuttuivat listalta. Sen jälkeen jäljellä on vielä viisi osavaltiota, joista neljä on tarkoitus saada kasaan vielä tämän vuoden aikana. Sitten jää puuttumaan enää Alaska.
Lilyn ongelmana on vain, että lääkäri on jo kieltänyt puolimaratonien kiertämisen jatkamisen. En kehdannut kysyä tarkemmin, mutta sain sen kuvan, että Lily varmaankin sairastaa syöpää. Hän on vakaasti päättänyt, että tämä projekti ei jää kesken. Lähdimme hotellilta tosi hyvissä ajoin, lähes puolitoista tuntia ennen kisaa ajelemaan vuokra-autolla kisapaikalle, että varmasti olemme ajoissa perillä. Lily oli käynyt katselmoimassa ajoreitin jo etukäteenkin. Silti ajoimme useasti harhaan, mutta aikaa oli varattu niin paljon, että ehdimme kaupunginpuistoon kuitenkin noin tuntia ennen starttia. Mutta siellä ei näkynytkään ketään! Tässä vaiheessa Lily oli jo käydä epätoivoiseksi, ei kai yksi osavaltio nyt karkaa käsistä tämmöisen takia?
Olimme kuitenkin vain väärässä päässä puistoa. Vähän aikaa ajelemalla järjestäjät lopulta löytyivät, ketään muita ei vielä ollut saapunutkaan. Minulla ei ollut missään vaiheessa pienintäkään epäilystä ettemmekö löytäisi erittäinkin hyvissä ajoin perille. Mutta Lilylle löytäminen oli niin tärkeää, että pienikin hakeminen oli aiheuttaa paniikin.
Maaliin Lilykin pääsi, joskaan juoksu ei sujunut. Hän taisikin joutua kävelemään koko matkan, sillä aikaa meni lähes neljä tuntia. Tulos ei tyydyttänyt, mutta että hän oli iloinen maaliinpääsystään! Seuraavana aamuna oli edessä vielä toinen koitos Connecticutissa, jossa vauhti näkyy olleen vain 8 minuuttia hitaampaa.
Tällaisia juoksijoita siellä pyöri. Useimmat muutkin kävelivät joko kokonaan tai ainakin suurimman osan matkasta. Siellä ne etenivät porukoissa rupatellen kierros toisensa perään pitkin päivää ja aina muistivat kannustaa ohijuoksijaa. Paikalliskulttuuriin kuuluva yltiöpositiivisuus tuntui kyllä ulkopuolisesta välillä vähän hassulta. Ainakin loppuvaiheissa kommentit "Bad job!" ja "You're looking weak!" olisivat kuvanneet tilannetta paljon totuudenmukaisemmin. :)
Alla olevassa kartassa on juoksureittini. Oma seikkailuni erottuu tuona ohuempana viivana. Pysyin reitillä siis ensimmäiset 3,3 km, sen jälkeen ensimmäinen varsinainen kierros oli 7,3-kilometrinen, mikä oli kolmisen kilometriä liikaa. Mittarini mukaan yhden kierroksen pituus oli itse asiassa 4,225 km, eli kiertämällä se kymmenen kertaa olisi saatu varsin tarkalleen maratonin verran pituutta. Järjestäjillä on kuitenkin ollut käytössään joku suurpiirteisehkö mittausmenetelmä, jonka ansiosta virallinen reitti käsitti vain 9 kierrosta + alkuun 3,1 km ylimääräistä. Reitillä pysyneet siis juoksivat arvioni mukaan n. 41,1 km. Siinä ja siinä olisinko tuolla matkalla pystynyt kolme tuntia alittamaan, mutta tuskin kuitenkaan. Enemmän se olisi jäänyt harmittamaan jos olisi tullut juostua alimittainen kuin ylimittainen! Nyt siis juoksin n. 44,2 km.
Senhän tuo kuva armotta paljastaa, että suoritustani ei oikeastaan olisi kuulunut edes hyväksyä, sillä en tullut kiertäneeksi koko kisareittiä. Tuon lounaiskulmassa olevan L:n muotoisen pätkän kiersin yhden kerran liian harvoin. Toki sakkolenkki oli sitä pitempi, mutta silti, koko reittiä en juossut läpi. Kyllä ne silti mitalin ensimmäisestä sijasta mulle antoivat. Tosin mitali oli ihan samannäköinen kuin kaikilla muillakin. Paidankin sieltä sai, ja se on itse asiassa jopa ihan tyylikäs.
Tätä porukkaa ei tunnu suuremmin haittaavan onko mittaus niin tarkkaan tehty. Pääasia on että kokoonnutaan yhteen ja juostaan. Tosin siellä kyllä väläyteltiin, että ensi vuodeksi reitti ehkä mittautettaisiin virallisesti. Eivät minun harhailunikaan kenessäkään huomiota herättäneet, ei siellä tainnut kelleen tulla edes mieleen, että jollekulle ylimääräisten mailien juoksemisella voisi olla jotain merkitystä!
Seuraavassa kuvassa on sykekäyräni punaisella ja vauhtikäyräni harmaalla. Maratonilla sykkeen pitäisi pyöriä alkumatkasta tuossa vihreän alueen ylärajoilla, nousta sitten keltaiselle alueelle ja lopussa sen ylärajoille asti. Alussa homma on mennytkin koko lailla kuten pitää (no se nyt ei paljon vaadikaan), mutta tuota nousua vaan ei tapahdu. Vauhtikäyrässä tämä näkyy sitten vastaavasti samaan aikaan lievästi laskevana trendinä, vaikka sitä onkin vähän vaikea tuosta syheröstä erottaa. Vauhdinhan pitäisi pysyä tasaisesti tuolla sinisen alueen yläosissa.
Hieman kahden tunnin jälkeen näkyy sykkeessä sitten vahvaa pudotusta. Siinä kohtaa vasen etureisi alkoi panna ikävästi hanttiin eikä minussa ollut sille vastaansanojaksi ennen kuin muutaman hitaamman kilometrin jälkeen. Kahden ja puolen tunnin paikkeilla olen viimeinkin saanut n. viiden minuutin ajaksi nostettua sykkeen sinne missä sen olisi jo pitkään pitänyt olla. Mutta sen pitempään sitäkään ei ole kestänyt, vaan lopussa sekä syke- että vauhtikäyrä ovat taas laskevia. Väsymys korjasi satoaan, ja kun mahdollisuudet kolmen tunnin alitukseen oli jo menetetty, niin ei löytynyt motivaatiota tuon parempaan loppurutistukseen. Viimeisen kahden kilometrin vauhdin totaalinen hidastuminen oli kyllä ihan suunniteltu, en ollut yhtään kiinnostunut juoksemaan ylimääräisiä kilometrejä kovaa. On kyllä myönnettävä sekin, että ei olisi voimiakaan enää ollut.
Ei tämä ehkä ihan tieteellisesti validi metodi ole väittää, että mäkisyys hidasti vauhtia n. 8 sekuntia per kilometri. Uskoisin kuitenkin, että ei tuossa ihan kauheasti totuudestakaan poiketa. Siitä tulisi maratonin mittaisella matkalla semmoiset 5-6 minuuttia ylimääräistä.
Lisäksi voidaan tutkia sitä, miten pitkiä ovat kierrosten välissä olleet juomataukopysähdykset olleet. Ensimmäinen näyttäisi olevan n. 25 sekuntia, sen jälkeen 13, 10, 27, 2, 15, 5 ja 19 sekuntia. Näistä voisi laskea tulevan yhteensä koko lailla tarkalleen kaksi minuuttia seisoskelua. Seisoskelu johtui siitä, että jokaisella juoksijalla oli yksi oma vesimuki, jota piti käyttää. Se sitten piti aina itse täyttää sellaisesta verkkaan valuttavasta kanisterista kun sen oli tyhjäksi kumonnut. Oli minulla kyllä omakin pullo siinä huoltopöydällä, siinä oli litra Dexalin urheilujuomaa. Mutta ei senkään kanssa voinut juosta, kun se oli aina palautettava takaisin samaan paikkaan mistä sen ottikin. Käytännössä tein niin, että joka toinen kierros otin mukillisen vettä geelin kanssa ja joka toinen kierros pelkkää Dexalia. Paitsi lopussa sitten otin kerran sekä geelin että Dexal-juoman samalla kertaa, mistä itse asiassa ei edes tullut mahaongelmia.
Senkin noista väliajoista näkee, että jo 18. kilometri on ollut tuskaisen hidas. Siinä on mennyt 4.29 vaikka mukana ei ole edes huoltostoppia. En kyllä muista mistä tuo johtuisi, voihan se olla mittavirhekin, tai sitten siihen on vaan osunut erityisen ylämäkivoittoinen jakso. Yleensähän mäet olivat lyhyitä ja tuli vuoron perään ylä- ja alamäkiä, niin että kilometrit olivat melko tasavertaisia. Lopullisesti peli kolmen tunnin alituksen osalta on alkanut olla menetetty 25 kilometrin jälkeen. Sen jälkeen ei näytä olevan enää yhtäkään riittävän nopeaa kilometriä.
Alussahan johdin kisaa täysin ylivoimaisesti. Ylimääräisen 3 km lenkin kiertäminen lienee kuitenkin pudottanut minut aika montakin sijaa alaspäin. Sen jälkeen varmaan aloin aika nopeasti kivuta väliajoissa ylöspäin, mutta missään vaiheessa ei saanut tietoa millä sijalla milloinkin menin. Jälkeenpäin pystyin kuitenkin jäljittämään kohdan, jossa siirryin uudelleen kisan kärkeen. Tuolla vauhtikäyrässä näkyy ylimääräinen stoppi 35,2 km kohdalla. Silloin edessäni meni väylän vasenta laitaa yksi juoksija, keskellä koira ja sen taluttaja. Lähdin ohittamaan porukkaa oikealta, kun koira yllättäen hyökkäsi eteeni ja jouduin tekemään äkkipysäytyksen. Ihme kyllä lihaksisto toimi noinkin monen kilometrin jälkeen vielä ihan hyvin, ja pystyin kiihdyttämään saman tien takaisin normaaliin vauhtiin ilman mitään kramppeja tms. ongelmia. Mutta kuulin maalissa, että tässä ohittamani juoksija oli se, joka sijoittui kisassa toiseksi, joten siinä kohtaa tapahtui kisan ratkaisu. :)
Tuloslista näkyykin jo ilmestyneen verkkoon, se löytyy osoitteesta http://www.newenglandchallenge.org/RedIslandFullFinishers.pdf
Palautteluni kisasta ei ole tainnut olla kauhean optimaalista. Jo heti kisapäivän iltapäivänä kävelin ensin tunnin verran kamat selässä kuuman auringon alla että pääsin lähimmälle bussipysäkille. Perillä Providencessäkin tuli vielä tallusteltua muutama kilometri. Tallustelu (yleensä ilman matkatavaroita kuitenkin) jatkuikin sitten aamusta iltaan koko seuraavan viikon. Ei tämä ihan sitä ole mitä Bakken suosittelee. Siellä on palautusviikolle aikataulutettu kaksi pientä lenkkiä sekä yksi 35-40 minuutin kävely. Jätin kuitenkin tuon 35-40 minuutin kävelyn tekemättä. :)
Nyt kun olen taas kotona, niin saan ehkä levättyä paremmin. Syytä onkin, sillä viikon päästä pitäisi jo jaksaa tarpoa polkupuolimaraton Bodom-järvellä. Ja sen jälkeen alkaa sitten keskittyä Berliiniin.
Mutta siitä lisää myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti