Arvaa loppuaikani Red Island Marathonilla 14.5.2014:

Virallinen loppuaikani Red Island Marathonilla oli 3:17.50. Eksyin reitiltä ja juoksin pari kilometriä ylimääräistä. Maratonin täyttyessä väliaika omassa kellossa oli 3:06.30. Uskolliset lukijani jaksoivat luottaa itseni tavoin kolmen tunnin alitukseen. Vain 7 % osasi ennakoida, että päällitän jopa 3:05. Kiitos luottamuksesta! Seuraavaksi hyökkään kolmen tunnin rajan kimppuun Berliinissä 28.9.2014.

torstai 2. lokakuuta 2014

Pöljä päivä Berliinissä

Nyt on sitten Berliinin maraton viimein juostu. Monen monituista vuotta se on ollut aikeena, kerran aiemmin olen jo ilmoittautunutkin, mutta nyt vasta sain itseni paikalle. Ja sain jopa hilauduttua maaliinkin, eikä ajassakaan 2:52.48 ole kerrassaan mitään moittimista. Se on kolmanneksi nopein maratonini, ensimmäinen kolmen tunnin alitus viiteen vuoteen ja alittaa optimistisimmatkin toiveeni parilla minuutilla. Puolikkaat olivat 1:25.58 ja 1:26.50. Aika hyvin siihen nähden että Jyväskylässä sain puolimaratoniin kulumaan 1:25.02!

Olen tyytyväinen.



On se ihmeellinen kisa tuo Berliini, en enää yhtään ihmettele että siellä kovia tuloksia tehdään. Kaikkea ei kyllä selitä edes reitin nopeus (sitä paitsi profiilissahan on pitkä ylämäki 25-30 kilsassa!), koko se tunnelma vie jotenkin mennessään. Onnistuinkin saamaan keskisykkeen peräti 170:een, mikä on enemmän kuin koskaan ennen maratonilla. Huvittavaa on sekin, että kahden viikon takaisella puolimaratonilla sain keskisykkeeksi 169. Vauhti puolikkaalla oli 4.02/km, nyt 4.06/km.

Ja kaiken lisäksi sykemittarin GPS mittasi reitille mittaa peräti 42,83 km, mikä on kyllä oudon paljon, mutta eipä ainakaan alimittaisella reitillä tarvi spekuloida.

Tuultakaan ei ollut edes nimeksi, ja lämpötila nousi lähdön 11 asteesta maalin 17:ään, joten ei siinäkään parantamisen varaa olisi, vaikka alussa vähän hirvittikin että tuleekohan kelistä kuitenkin turhan lämmin. Mutta ei tullut. Viimeisen tunnin aikana kyllä jo hiki nousi pintaan, mutta ei se siinä enää mitään haitannut.

Järjestelyt olivat aivan uskomattoman sujuvat. Ainoa miinus tulee siitä, että lähtöpaikalla en löytänyt mistään jätesäkkiä, johon mieluusti olisin pukeutunut. Jossain niitä jaettiin, mutta kukaan ei tiennyt missä! Ja jos tiesi niin siellä niitä ei ainakaan jaettu. Onneksi lämpöä oli kuitenkin puoli tuntia ennen starttia jo sen 10 astetta, niin että kisavaatteissakin juuri ja juuri kyllä tarkeni. Minimalistiset kisavaatteet koostuivat lyhyistä juoksutrikoista, hihattomasta Suomi-paidasta, kompressiosukista, lippiksestä ja Adios Boosteista.

Onneksi pääsin toiseksi etumaiseen lähtöryhmään, niin lähtöviivalta asti sain juosta omaa vauhtiani. Heti lähdökiihdytyksessä oli dramatiikkaa kun joku vikkelän näköinen pieni mies oli nurin maassa. Mutta kilometrin päästä samannäköinen heppu jo kiihdytteli kauheaa vauhtia oikealta porukan ohi. Seuraava kohokohta oli vähän ennen viiden kilometrin paalua, kun huomasin että edelläni eteni joku kävellen. 4.05/km vauhdissa! Panin numeron mieleen ja tarkistin kisan jälkeen, että Jared Tallenthan se siinä oli lenkillä, Pekingin ja Lontoon olympiakisojen 50 km kävelyn hopeamitalisti. Hiipui kyllä loppuaikaan 3:22. Mutta olipa todella kiintoisaa nähdä huipputason kävelyä näin vierestä.

Olin ajatellut, että jos juoksu lähtee hyvin sujumaan, niin 4.09 km-vauhdilla voisi yrittää lähteä liikkeelle. Mutta heti alusta 4.05 tuntui hyvältä kyydiltä, joten annoin mennä sillä. Tuolla samalla vauhdilla menikin sitten lähes koko maraton, sillä vitoset olivat 20.27, 20.23, 20.14, 20.25, 20.40, 20.36, 20.25 ja 20.28, loppu 9.10. Nopeimman vitosen keskivauhti oli siis 4.03 ja hitaimman 4.08. Tosin tuon lopun vauhdiksi jäi 4.11, eli se oli kaikkein hitain pätkä. Voimia ja halua olisi ollut puristaa loppu pikkuisen kovempaakin, mutta vasen pohje alkoi kramppailla heti jos yritin mennä tuota vauhdikkaammin. Joten sen ehdoilla tultiin viimeiset 3 km. Sen verran sain kuitenkin puristettua että juoksun maksimisyke 187 jää vain kolmisen pykälää absoluuttisesta maksimista.

Sykekäyrä oli harvinaislaatuisen komeasti nouseva. Mihinkään tällaiseen en ole pystynyt koskaan ennen muualla kuin Amsterdamin ennätysjuoksussa. Kyllä Bakken jotain tietää, eikös tämän näin pidä mennäkin!



Vaikeaa sanan varsinaisessa merkityksessä ei ollut tosiaan oikeastaan missään vaiheessa kisaa. Kolmessakympissä kun vauhti oli jo jonkin aikaa ollut pikkuisen hiipuva (mitä tosin en ilman kelloa olisi huomannut) vähän odottelin että koskahan vaikeudet alkavat, mutta kun 35:ssäkään ei vielä mitään ongelmia ollut, niin siinä vaiheessa oli jo varsin selvää että kanttausta ei tule. Se on muuten hieno tunne kun sen tajuaa! Neljäs kymppi menikin sitten taas sitä 4.05-vauhtia. Vähän siinä neljännellä kympillä ehkä söin ja join liikaa niin että maha meinasi oireilla, mutta se meni onneksi saman tien ohi. Kaikkiaan söin kuusi geeliä ja join aika monta kertaa vettä. Urheilujuomaa join vain muutaman kerran, sillä ekalla puoliskolla en nähnyt sitä ollenkaan. Suolatabletteja taisi mennä neljä.

Juoma-asematkin tuolla oli niin hienosti toteutettu että kertaakaan ei tarvinnut edes hidastaa vauhtia, saati pysähtyä. Ja kannustus oli sen verran vankkaa, että ei siellä 35 kilsan paikkeilla kerta kaikkiaan kehdannut hidastaa vauhtia. Kyllä siitä vaan kummasti on apua.

Yksi jännä hetki oli jossain 14 km:n paikkeilla, kun joku yhtäkkiä yllättäen talutti polkupyöränsä kadun yli tiiviin juoksijajoukon läpi. Vähällä oli ettei menneet pasmat sekaisin kun yhtäkkiä oli polkupyörä edessä! Kuorossa kuului noin kolmestakymmenestä suusta yhtaikainen "Fuck", ja sekunnin kuluttua yksinäinen vastaus "Fuck YOU".

Kolmenkympin paalulta alkoi selän takaa kiriä suomalaisia rinnalle vähän väliä. Kolmen kanssa siinä ajatuksia ja tsemppauksia vaihdettiin. Yksi putosi aika pian, mutta ihmekö tuo kun oli edellispäivänä jo rullaluistellut reitin läpi (ja sijoittui näköjään yhteistuloksissa kolmanneksi). Toinen meni hyvää kyytiä ohi, mutta jäi sitten kuitenkin pian taakse. Kolmannen kanssa jäätiin sitten juoksemaan yhtä matkaa loppuun asti, välillä aina jompikumpi vähän edellä. Loppusuoralla jouduin kuitenkin antamaan muutaman sekunnin periksi.

Myös Tallinnan maratonilla pari vuotta sitten yhtä matkaa kanssani pitkään juossut Velimir ilmestyi 40 km paalulla takaa ohi. Olin jo jossain aika alkumatkasta ohittanut hänet, mutta kaveri oli saanut hurjasti uutta virtaa ja veti kovaa loppurutistusta. Tosin viimeinen kaksi kilsaa ei sitten ollut enää ihan hirmuinen, kun en lopulta jäänyt 17 sekuntia enempää. Vaikka onhan sitä siinäkin 2,2 kilsalle eroa, ja siksi toisekseen huomasin kisavideoista että Velimir on lasketellut loppuoran kaikessa rauhassa yleisön kanssa seurustellen.

Se pitkä loppusuora oli kyllä aika hieno kokemus. En tiedä pitäisikö se käydä joskus kokemassa uudelleen. Ehkä ei kuitenkaan, kun en kuitenkaan onnistuisi yhtä hyvin kokonaisuudessa ja jäisi vaan huonot muistot Berliinistä.

Maalissa oli joku suomalainen ojentamassa mitalin. Kyseli että näkyikö Stubbia, joka oli kuulemma alle kolmen tunnin vauhdissa. No eipä ollut näkynyt enkä tiennyt että oli edes mukana. Ja lopultahan hän olikin tullut 19 minuuttia jälkeeni maaliin. Sitä en enää muista missä kohtaa kuulin maailmanennätyksen syntymisestä.



Vaikka juoksu oli periaatteessa siis helppo, niin kyllä rasituksen huomasi heti maaliin tultua. Kävely oli valtavan raskasta ja jalat todella väsyneet. Jotenkin sitä oli vaan onnistunut pitämään väsymyksen taka-alalla aina maaliviivalle asti! On se jännä.

Sain kuitenkin raahauduttua maalialueen läpi noutamaan maalioluen ja sitten paistattelemaan päivää isolle ruohoaukealle. Kyllä oli hyvä olo.

Harvinaisen nopeasti rasituksista sitten kuitenkin palauduin. Mailin kävely hostellille oli vielä aika hidasta etenemistä, mutta sitten kun muutaman tunnin lepäilyn jälkeen lähti liikkeelle niin kävely sujui ihan hyvin, rappusiakin pystyi menemään alas suuremmitta kivutta. Samoin seuraavana päivänä.

Seurueellani oli muutenkin varsin hyvä päivä, sillä Salsakid paransi ennätystään 7 minuuttia lukemiin 3:04.25 ja Patkin juoksi 7 km vaikka oli jo päättänyt olla starttaamatta kokonaan.



Hieno reissu oli! Nyt on vähän sellainen onnistuneen maratonin jälkeinen masennus päällä eikä oikein mikään huvita. Mutta katsotaan nyt josko vaikka Kankaanpään maratonille saisi vääntäydyttyä, ei se nyt ainakaan ihan mahdottomalta ajatukselta tällä syömisellä tunnu. Ainahan näitä tekee mieli loppusyksystä kierrellä, mutta harvoin niistä mitään iloisia kokemuksia tulee. Ans kattoo ny.

Mutta huomenna voisi aloittaa joka tapauksessa taas lenkkeilyn. Kävelyähän Berliinissä jo tulikin kisapäivän iltana ja seuraavana päivänä enemmän kuin tarpeeksi. Löytyi siinä ohessa muutama geokätkökin.