Eksyminen ja hidas hiipuminen

Red Island Marathon on viimein takana. Tunnelmat on vähän ristiriitaiset. Toisaalta oli tosi kivaa olla siellä juoksemassa, mutta eihän se tietysti ilman ongelmia mennyt. Kolmannen kerran peräkkäin juoksin maratonilla puolimatkaan vähän alle 1:30 ja päädyin loppuaikaan 3:05-3:06 (tällä kertaa 3:06.30 oman mittarin mukaan).

Tai tarkkaan ottaen loppuaikani oli kyllä 3:17.52. Juoksin nimittäin harhaan heti ensimmäisen kokonaisen kierroksen alussa. Tiessä oli nuoli, joka osoitti vasemmalle sellaiselle puistoa kiertävälle jalkakäytävälle. En yhtään muista huomasinko koko nuolta, mutta luulen, että huomasin. Kun itse tiekin kuitenkin kaartui siinä vasemmalle, niin varmaan oletin että se tarkoittaa, että tietä pitää seurata.

Ongelmaksi tämä pääsi tulemaan siksi, että kukaan ei lähtenyt läheskään yhtä kovaa vauhtia kuin minä. Sadan metrin jälkeen seuraava oli varmaan 50 metriä perässä. Ensimmäinen 3 km juostiin normaalia lenkkiä 1,5 km takaperin ja sama takaisin. Siitä vielä selvisin kunnialla, sillä sen olin tajunnut käydä katselmoimassa. Mutta unohdin kokonaan katselmoida itse lenkin alun! Eikä kukaan ollut risteyksessä ohjaamassa, joten suoraanhan sitten menin.

Parin kilometrin jälkeen olin jollain esikaupungin asuinalueella. Aika kolkkoa oli tajuta olevansa aivan jossain muualla missä piti. Jatkoin juoksua kuitenkin samaan vauhtiin ja yritin kääntyillä risteksistä niin että pääsisin takaisin puistoon. Lopulta pääsinkin, mutta ekstraa tuli juostua n. 2 km verran.

Ajattelin kuitenkin vielä yrittää juosta edes oman mittarin mukaan alle 3 tunnin, mutta eihän siitä mitään tullut. Juoksuvauhti alkoi pikku hiljaa hiipua jossain 25-30 km paikkeilla. Osansa tässä varmaan oli sillä, että reitti oli itse asiassa yllättävän raskas ja mäkinen. Tasaisia pätkiä oli hyvin vähän. Eivät ne mäet mitään suuria olleet, mutta kun ne kaikki kavuttiin kymmenen kertaa, niin kummasti niistä kertyi rasitusta. Lisäksi juomahuolto oli toteutettu niin, että siinä joutui aina pysähtymään 10-20 sekunniksi paikoilleen. Mutta kyllähän tuo hyytyminen oli silti kohtuuttoman paha.

Siitä olen sinänsä kyllä tyytyväinen, että kun 29-32 km välillä olin jo suurissa vaikeuksissa vasemman etureiden kanssa, niin siitä onnistuin pääsemään yli ja sain nostettua vauhdin takaisin suunnilleen samalle tasolle. Varsinaista seinääkään ei koskaan tullut. Mutta kun 39-40 kilometrissä matka alkoi tosissaan painaa, niin siinä kohtaa kyllä olisi ollut huomattavasti helpompi vastustaa vauhdin hidastumista jos olisi tiennyt matkan olevan 42 eikä 44 km.

Henkisesti lakkasinkin juoksemasta kun 42,2 km tuli sykemittarissa täyteen. Viimeinen kaksi kilometriä oli enää pelkkää laahustamista maaliin. Mutta kun useimmilla muilla mukanaolleilla oli jo kaksi maratonia tältä viikolta alla, niin onnistuin silti voittamaan kisan lähemmäs kymmenen minuutin erolla seuraavaan.

Tätä pitää nyt aikansa sulatella. Kirjoittelen tarkempaa kisaraporttia lähempänä.